tiistai 25. lokakuuta 2016

Stafylokokkien, hammastulehdusten, sinuiittien ja silmäongelmien välisestä yhteydestä

Olen tässä sattuneista syistä opiskellut stafylokokkeja ja niiden mahdollisia yhteyksiä hammasjuuritulehduksiin, kita- ja etmoidaaliontelon tulehduksiin sekä keskushermoston tulehdustiloihin. Tähän mennessä on selvinnyt ainakin seuraavia asioita:


Edellä sanottu suhteessa omaan tilanteeseeni:

  • Hammasjuuritulehdus oli se tekijä, joka käynnisti terveyteni alamäen. Tuo hammasjuuritulehdus oli erittäin vaikeahoitoinen ja aikaa kului 1 v 3 kk ja se vaati kahden eri hammaslääkärin (joista toinen oli juurihoitospesialisti) työpanoksen, ennen kuin tulehdus saatiin hoidettua pois. Jos saatiin - joidenkin lääkäreiden mielestä hoidettukin hammasjuuri jää aina jossain määrin infektioituneeksi ja saattaa alkaa aiheuttamaan ongelmia, jos potilaan terveydentila on syystä tai toisesta heikentynyt. Tuo juurihoidettu hammas on edelleen suussani, erään toisen juurihoidetun hampaan kanssa. Muistan myös, että mennessäni kovissa kivuissa hammaslääkäriin hammasjuuritulehduksen aktivoiduttua hammaslääkäri kirjoitti minulle vahvat antibiootit ja mainitsi jotain sellaista, että suussani oli käynnissä jokin hyvin ärhäkkä bakteeritilanne. Harmittaa, etten osannut silloin kysyä asiasta enempää eikä potilastiedoistani löydy asiasta tuon tarkempaa tietoa. Mietin, että voisiko s.e. jotenkin liittyä tähän alkutilanteeseen.   
  • Viikon sisällä akuutista hammasjuuritulehduksesta ja sen hoidosta aloin saada näköhäiriöitä, jotka pahenivat pikkuhiljaa. Näköhäiriöiden rinnalla alkoivat yleisoireet - uupumuskohtaukset, kuumeilu ja ajattelun takkuisuus sekä toisen kainalon imusolmuketurvotus.  Hammasjuuritulehduksen ja näköhäiriöiden yhteys kiistettiin hammaslääkäreiden, yleislääkärin ja silmälääkärin toimesta, vaikka toin tämän mahdollisuuden itse esille useaan kertaan. Nykyään ainakin yksi neurologi on sitä mieltä, että hammasjuuritulehdus on toiminut vähintäänkin triggerinä sairaudelleni, johon liittyy kasvainmainen näköhermon tulehdusprosessi ja keskushermoston tulehdustila. Ja kuten edellä kerroin, akuutin hammasinfektion ja näköhermon tulehduksen välisestä suhteesta on olemassa tutkimusnäyttöä. 
  • Lukemani mukaan hammasinfektion leviäminen muualle elimistöön on mahdollista paikallisesti, verenkierron tai lymfakierron kautta. Koska tulehtunut hammasjuuri sijaitsee alaposkihampaassa, ei paikallisen leviämisen mahdollisuus ole niin todennäköinen kuin jos kyse olisi yläposkihampaasta. Jäljelle jää leviäminen veri- tai lymfateitse, mikäli kyse on bakteeritulehduksesta. Neurologin mukaan hammasjuuritulehdus on voinut aiheuttaa keskushermoston tulehduksen myös autoimmuunimekanismilla. Tulehdusta ei ole kuitenkaan missään vaiheessa saatu osoitettua autoimmuuniperäiseksi ja näköhermon patologinen muutos normalisoitui lopulta vasta suonensisäisen antibioottihoidon myötä, ei kortisonilla ja solunsalpaajilla. Tautiini liittyi sen alkuvaiheessa myös imusolmuketurvotusta ja jatkuvaa kuumeilua, mikä sekin voisi käsittääkseni viitata bakteeritulehdukseen.  
  • Nyt kitaonteloni tulehdusnesteestä löytyi kohtalaisia määriä s.e. -bakteeria eikä kukaan osaa sanoa, miten sitä on sinne joutunut ja miksi kitaonteloni on ylipäänsä ollut kroonisesti tulehtunut.  
  • Mahdollisen borrelioositartunnan rooli taudinkuvassani on epäselvä ja useimmat lääkärit ovat sitä mieltä, että minulla ei ole borrelioosia. Jos minulla ei useimpien lääkäreiden mielestä ole borrelioosia ja kun elimistöstäni ei ole onnistuttu osoittamaan muuta tulehduksen aiheuttajaa, niin eikö silloin pitäisi ottaa vakavasti suun mahdollinen rooli elimistöni tulehdustilan aiheuttajana? 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Staphylococcus epidermidishän se sieltä löytyi

Toukokuun lopun, jolloin viimeksi kirjoittelin kuulumisiani terveysrintamalta, jälkeen onkin tapahtunut taas kaikenlaista. Ehkäpä keskityn tässä postauksessa äskettäin tehtyyn sivuontelolöydökseen ja kirjoittelen kesän funkkarikäynnistä ja sen annista toisessa yhteydessä.

Lääkäri siis soitteli vielä kesän kynnyksellä kasvojen kartiokeila-TT:n tuloksista: juurihoidetusta hampaasta, jonka tilannetta kuvauksella erityisesti kartoitettiin, ei löytynyt mitään havaittavaa vikaa, mutta sen sijaan kitaontelostani löytyi jälleen tulehdus. Sellainenhan todettiin jo loppuvuodesta 2013 sattumalöydöksenä pään mri:ssa, mutta korvalääkäri ei nähnyt aiheellisena puuttua ongelmaan silloin mitenkään, ja joulukuun 2015 pään mri:ssa nesteretentio kitaontelossa olikin kadonnut kokonaan. Nyt se oli kuitenkin tullut takaisin ja pahempana kuin mitä se oli ollut reilu pari vuotta sitten. Lääkärini oli sitä mieltä, että korvalääkäriä olisi jälleen aiheellista konsultoida tulehduslöydöksestä, joten minusta lähti uusi lähete korvapoliklinikalle. Elin vastaanottoaikaa odotellessa toivossa, että tällä kertaa kohdalle osuisi ehkäpä joku jopa löydöksen etiologiasta kiinnostunut korvalääkäri - kaipa toistuville sfenoidiiteille joku syy on olemassa ja ehkäpä tuo syy liittyy jotenkin yleissairauteeni?

Kesällä kiireettömämmät hommat seisovat sairaalassakin, joten sain odotella kutsua korvalääkärin pakeille elokuulle saakka. Vastaanotolla oli ilokseni vastassa eri lääkäri kuin vuonna 2014, jolloin tutkimuksissa ei edetty mihinkään. Lääkäri katsoi tt-kuvat ja teki sieraimeni kautta paikallispuudutuksessa tähystyksen, jossa pääsi kitaontelon suulle asti tarkastelemaan tilannetta. Hänkin oli sitä mieltä, että nestettä näyttäisi olevan ontelossa sen verran maltillisesti, että normaalitilanteessa sille ei tehtäisi mitään. Kun otin itse puheeksi kitaontelon tulehduksen tutkimisen merkityksen tautini diagnostiikan kannalta, otti tämä lääkäri ajatuksestani heti kopin ja oli sitä mieltä, että jos ontelossa edelleen näkyy nestettä, niin ehkäpä voisi olla paikallaan ottaa nesteestä näyte ja tutkia siitä mahdollisia taudin aiheuttajia. Hän laittoi lähetteen vielä uuteen kartiokeila-tt-tutkimukseen, johon pääsin vielä samana päivänä, ja lupasi soitella, kunhan on nähnyt kuvat ja lausunnon. Soitto tuli noin viikon kuluttua: kitaontelo tähystysleikataan ja tulehdusnesteestä tutkitaan viruksia ja bakteereja, jos olen suostuvainen toimenpiteeseen. Korvalääkäri lupasi konsultoida vielä sisätauti- ja infektiolääkäriä tutkimuksista, joita tulehdusnesteestä kannattaisi teettää.

Että ei kai siinä muuta kuin leikkauspöydälle sitten.

Pupu meinasi kyllä tulla pöksyyn, kun lueskelin leikkausaikaa odotellessani toimenpiteeseen mahdollisesti sisältyvistä riskeistä. Olin kyllä kysynyt niistä korvalääkärin vastaanotolla, mutta vastaus oli ollut ympäripyöreä "me tehdään näitä koko ajan ja siinä liikutaan kameroiden kanssa, jolloin nähdään koko ajan mitä tehdään eli hyvin se menee"; OmaKannassa luki kuitenkin, että potilasta on informoitu riskeistä... PubMed tiesi kertoa, että toimenpiteessä liikutaan hyvin lähellä mm. näköhermoa ja isoa verisuonta ja näin ollen esim. massiivisen verenvuodon ja sokeutumisen mahdollisuus on olemassa. Hieman kirpaisi, kun toinen silmä on jo valmiiksi lähes sokea ja tässä toimenpiteessä liikuttaisiin sen ainoan terveen näköhermon lähistöllä! Ja olisi ollut kiva, jos lääkäri olisi rehellisesti informoinut riskeistä - siitäkin huolimatta, että epäonnistusprosentti on yleensä pieni. Lisäksi infektiolääkäri oli konsultaatiovastauksessaan sitä mieltä, että kaikkien syömieni antibioottien jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että tulehdusnesteviljelyissä mitään enää löytyy, mikä pisti miettimään, että jos näin on, niin onkos tässä toimenpiteessä sitten mitään järkeä. Lähes yhdeksän vuoden diagnoosin metsästyksen jälkeen sitä on kuitenkin valmis aika paljoon ja päätin vain uskaltaa ottaa riskin ja mennä leikkaukseen.

Leikkaus tehtiin päiväkirurgisesti yleisanestesiassa ja kaikki meni oikein hyvin eikä leikkauksen jälkeen ollut edes minkäänlaisia kipuja, mikä oli ihan mahtavaa. Toki toimenpide imi minusta mehut viikoksi ihan huolella eikä vähiten siksi, että elimistö reagoi isoon rasitukseen tuttuun tapaan lämpöilyllä, jota kesti useampia päiviä. Hipsin sairaalasta pois vielä toimenpideiltana, ei huvittanut jäädä sinne imuroimaan kaiken maailman pöpöjä itseeni. Neuvottelin itselleni toimenpiteen jälkihoidoksi myös viikon antibioottikuurin (Amoxin comp) ja lääkäri kirjoitti lisäksi kuurin Avamys-kortisoninenäsuihketta.

Infektiolääkäri oli suositellut pitkän listan tutkimuksia tehtäväksi tulehduseritteestä ja niitä tuloksia piti sitten odotella kolme viikkoa. OmaKannasta löytyi lopulta yhteenveto tuloksista: mitään oireita selittävää ei korvalääkärin mukaan selvinnyt. Ontelosta löytyi kylläkin staphylococcus epidermidis -bakteeria kohtalainen määrä, mutta laborantin mukaan sen kliininen merkitys oli epävarma - eikä korvalääkärikään halunnut tuota löydöstä tuon enempää spekuloida, vaan totesi vain, että mitään ei nyt selvinnyt.

Potilaana tuota tekstiä lukiessa olo oli epäuskoinen: miksi epävarman tuloksen merkityksen selvittely ei kiinnosta? Eikö lääkärin tehtävä ole nimenomaan tulkita saatuja tuloksia potilaan oireistoa ja kliinisiä löydöksiä vasten eikä vain todeta, että en tiedä, mitä tämä meinaa, eli mitään ei selvinnyt. Jos löydös, jonka merkitys on epävarma, on parasta, mitä tällä hetkellä käytettävissä, niin eikö herramunjee tuohon löydökseen tule tarttua ja pureutua?

Pääsen kyselemään asiasta lisää vasta marraskuun alkupuolella, jolloin minulle on ohjelmoituna leikkauksen jälkitarkastus. Siihen asti minulla on aikaa konsultoida Dr. Googlea aiheesta, ja olen sitä jo tehnytkin. Ja voi kyllä, tuo stafylokokki liittyy vaikka mihin ongelmiin ja moni niistä ongelmista liittyy minunkin tilanteeseeni. Nyt on sellainen kutina, että kunhan tätä vyyhtiä lähdetään tämän johtolangan avulla kerimään auki, niin siinähän saattaa selvitä ties mitä. Jos siis lähdetään kerimään - toivon todella, että minä en ole ainoa, joka haluaa selvitellä asiaa lisää.